Tänään on tullut paljon uusi kommentoitavia asioita kuten kuntauudistukseen liittyvät kartat. Kirjoitan nyt vielä muutaman miettiin presidentin vaaleista kun aikaisemmin kirjoitin vaalin ensimmäisestä kierroksesta.
Kokoomuksen Sauli Niinistöstä tuli odotetusti tasavallan presidentti. Luvut olivat lopulta selvät eikä vihreiden Pekka Haavistosta oikein ollut vastusta toisella kierroksella. Itse olisin toivonut, että Haaviston kannatus olisi kasvanut noin neljään kymmeneen prosenttiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ilmeisesti Haavisto ei ollut sellainen ehdokas joka olisi pystynyt kokoamaan ne äänestäjät jotka eivät halunneet Niinistöstä presidenttiä. Väitän, että osaltaan tähän vaikutti joidenkin Haaviston kannattajien ylilyönnit kampanjoinnissa kuten muiden ehdokkaiden mollaaminen. Itseni se ainakin suututti muutamaan kertaan.
Niinistö ei kuitenkaan ollut niin ylivoimainen kuin oikeistolainen media hehkuttaa. Haavisto sai ääniä ja hänella oli vahvaa kannatusta varsinkin suuremmissa kaupungeissa. Äänestysaktiivisuus oli myös ennätyksellisen alhainen. Alle puolet äänioikeutetuista suomalaisista äänesti Niinistöä. Puheet ”vahvasta valtakirjasta kansalta” ovat olleet osittain huvittavia.
Vaaleissa kummastutti myös se, että suomalaiset ovat pitkään puhuneet muutoksen tarpeesta ja siitä, että asiat ovat huonosti. Siitä huolimatta äänestettiin Niinistöä ikään kuin vakuudeksi siitä, että mikään ei muutu. Ilmeisesti Haaviston tarjoamasta muutoksen mahdollisuudesta ei oltu kiinnostuneita.
Niinistö kiinnitti kampanjassa huomiota syrjäytymiseen ja lupasi puuttua siihen. Jää nähtäväksi pitääkö lupaus ja saadaanko mitään aikaan. Itsestäni lupaukset ja syrjäytymisestä puhuminen vaikutti aika irvokkaalta. Niinistöllä oli aikanaan Kokoomuksen puheenjohtajana ja pitkäaikaisena ministerinä mahdollisuudet vaikuttaa siihen, että syrjäytymisestä ei olisi tullut nykyisen kaltaista ongelmaa. Hän ei kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään tai ainakaan riittävästi. Miksi toimeen ryhdytään vasta nyt kun ongelma on jo kärjistynyt?
Jätä kommentti