Olin Tampereen yliopistolla puhumassa 8.2.2012 tilaisuudessa jonka otsikkona oli Miten perustella sosiaalisen merkitys yhteiskunnassa. Yleisönä oli sosiaalipolitiikan opiskelijoita joiden ideoima tapahtuma oli. Muina puhujina olivat yhteiskuntatutkimuksen instituutin johtaja Risto Heiskala, Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja sosiaalityön professori Irene Roivainen ja kansantaloustieteen tutkija Tuomas Malinen.
Puhujista ensimmäinen oli Risto Heiskala joka lähti liikkeelle tieteen historiasta ja talous- sekä yhteiskuntatieteiden suhteesta. Tuomas Malinen käsitteli puheessaan aihetta kansantaloustieteen näkökulmasta, talouskasvuun ja verotukseen liittyvät aiheet olivat esillä voimakkaasti. Malisen tuore väitöskirja olisi varmasti mielenkiintoista luettavaa. Irene Roivaisen aiheena oli köyhyys ja syrjäytyminen.
Omassa puheenvuorossani pohdin sosiaalisten vaikutusten huomioimista kunnallisessa päätöksenteossa ja tilaaja-tuottaja-mallin vaikutusta asiaan. Alla teksti jota käytin oman puheenvuoroni runkona:
Miten perustella sosiaalisen merkitys yhteiskunnassa?
Sosiaalisista näkökulmista ja tekijöistä puhutaan paljon kunnallisessa päätöksenteossa. Julkinen palvelutuotanto on kunnallisen toiminnan ytimessä ja sen myötä sosiaalisiin vaikutuksiin ja näkökulmiin kiinnitetään erityistä huomiota. Puheen, huomioimisen ja käytännön toiminnan välillä on kuitenkin ristiriita puheet jäävät varsin usein puheeksi eivätkä konkretisoidu teoiksi. Kukaan ei kuitenkaan kiistä sosiaalisia näkökulmia, kaikki pitävät niitä tärkeinä jo kunnan ydintoimintaan kuuluvina.
Totta on se, että kunnan toiminnasta suurimmalla osalla on jo nyt sosiaalinen ulottuvuus. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta, jos sellaisesta enää voi puhua, toteutuu suurimmaksi osaksi kunnan palveluissa. Tämän vuoksi puhetta on paljon ja suurimalla osalla käsitellyistä aiheista on sosiaalinen ulottuvuus.
Julkinen toiminta elää kuitenkin koko ajan niukkuuden tilassa. Palveluiden tarvetta on enemmän kuin palvelutarjontaa jos osittain tarve ja palvellut eivät kohtaa. Talouskiriisi ja sitä seurannut julkistalouden tulojen laskeminen ovat korostaneet tätä tilannetta entisestään. Julkiselle sektorille on myös asetettu aikaisempaa suurempia tehokkuus ja tuottavuus vaatimuksia jotka luovat paineita palvelutuotannolle.
Tilanteen seurauksena talouden merkitys päätöksenteossa on korostunut niin kuin se on korostunut koko yhteiskunnassa. Talous määrittelee pitkälti sen mitä voi ja joskus jopa mitä pitää tehdä. Totta on toki se, että ilman taloutta ei voi olla toimintaa ja että jos talous ei ole kunnossa niin toimintakaan ei ole kunnossa. Ilmaiseksi toimintaa ei voida järjestää.
Tämä on johtanut siihen, että sosiaalisilla vaikutuksilla perusteltua toimintaa pitää perustella myös taloudella. Sosiaalisille näkökulmille haetaan oikeutusta talouden kautta. Esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisyä perustellaan sillä miten paljon jokainen syrjäytyminen maksaa yhteiskunnalle. Syrjäytymisestä aiheutuneet kulut ovat todellisia, mutta keskustelua seuratessa tuntuu joskus että ne olisivat ainoa oikeasti negatiivinen asia syrjäytymisessä ja syrjäytyminen sosiaalisena ilmiönä ja syrjäytyneiden kannalta olisi ongelmatonta.
Taloudellisen näkökulman korostuminen aiheuttaa sen, että on vaikeaa perustella asioita ja toimintaa joiden taloudellisia vaikutuksia ei voida täsmällisesti mitata tai osoittaa. Tästä esimerkkinä on kaikenlainen ennaltaehkäisevä toiminta ja erityisesti ennaltaehkäisevä terveydenhuolto. Kaikki ovat sitä mieltä, että ennaltaehkäisevään toimintaan pitää panostaa ja, että sen tärkeä ja hyvä asia. Ennaltaehkäisevän toiminnan vaikutukset tunnetaan ja ne hyväksytään laajasti. Toisaalta on vaikea osoittaa mitkä positiiviset seikat johtuvat ennaltaehkäisevästä toiminnasta ja mitkä muista tekijöistä. Panostaminen ennaltaehkäisevään toimintaan voisi toimia investoinnin tavalla. Väestön muuttoliikkeen yms. tekijöiden seurauksena ei ole kuitenkaan varmuutta siitä kenen hyväksi investointi koituu. Sen vuoksi investointi halukkuus ei ole samalla tasolla kuin esimerkiksi rakennusinvestointien kohdalla. Investointi ennaltaehkäisevään toimintaan ei ole riittävän konkreettista jotta se olisi houkuttelevaa.
Mittaamisen ongelma vaikuttaa koko keskusteluun sosiaalisia vaikutuksia on vaikea mitata tai osoittaa todeksi. Usein vaikutukset ovat kuitenkin nähtävissä ja ymmärrettävissä. Tässä huolimatta ne eivät saa samaa uskottavuutta kuin ns. kovat faktat joiden mittaaminen ja osoittaminen on helpompaa.
Tampereella käytössä olevalla tilaaja-tuottaja-mallilla on vaikutuksensa sosiaalisten näkökulmien huomioimiseen kaupungin päätöksenteossa. Palveluiden tilaaminen on tilaajalautakuntien vastuulla ja tuottaminen johtokuntien vastuulla. Lauta- ja johtokunnat koostuvat luottamushenkilöistä. Valtuusto antaa talousarviosta päättäessään lautakunnille rahaa palveluiden järjestämiseen. Ajatuksena on, että lautakunnat päättävät millaisia palveluita tilataan ja miten niihin kohdennetaan rahaa. Johtokuntien tehtävänä on järjestää tilatut palvelut lautakuntien osoittaman rahoituksen puitteissa.
Monesti päätöksenteossa on tullut esille tilanne jossa lautakunta (tai joskus valtuusto) haluaa määritellä operatiivista toimintaa hyvinkin tarkkaan. Usein kysymyksessä ovat juuri palvelutuotannon sosiaaliset vaikutukset tai muut laadulliset arvot. Tällaisissa tapauksissa lautakunta kuitenkin menee johtokunnan tontille ja päätöksentekijöitä onkin huomautettu siitä, mihin kunkin toimielimen pitäisi keskittyä.
Tämä tilanne on johtanut siihen, että lautakunnissa harvoin määritellään palveluille laadullisia kriteerejä tai tavoitteita. Päätöksissä keskitytään enemmän määrän tilaamiseen kuin palveluiden sisällön määrittelyyn. Johtokuntien jäsenillä on usein kokemus, että he eivät myöskään pääse vaikuttamaan tuotettujen palveluiden sisältöön. Palveluiden sisällön määrittelemisestä vastaavat viranhaltijat ja muut ammattilaiset.
Konkreettisena esimerkkinä tästä käy ulkopuolisten palvelutuottajien kilpailuttaminen. Luottamushenkilöistä koostuvat toimielimet pääsevät harvoin vaikuttamaan kilpailutuksen kriteereihin esimerkiksi hinnan ja laadun väliseen suhteeseen tai siihen millaisia kriteerejä laadussa huomioidaan.
Luottamushenkilöt eivät myöskään pääse suoranaisesti tekemään päätöksiä laadun ja määrän välillä. Harvoin ollaan tilanteessa jossa päätettäisiin tilata vähemmän parempaa palvelua. Toisaalta suurena pysynyt palvelutarve aiheuttaa sen, että määrään on aina panostettava mahdollisimman paljon.
Sosiaalisten näkökulmien tuominen päätöksenteon käytäntöön on luottamushenkilöille usein hankalaa. Useimmiten ainoa keino saada asioita eteenpäin on talousarviopäätökset. Tämä johtaa usein siihen, että perustetaan uutta toimintaa ratkaisemaan jotakin yksittäistä ongelmaa sen sijaan, että kehitettäisiin jo olemassa olevaa toimintaa.
Jätä kommentti